Tästä se alkaa… 

Hei olen Sanna tai tuttavallisemmin Sansku. Olen nuorisotyönohjaaja ja olen jälleen kerran aloittamassa paasto matkaa kohti pääsiäistä. Useampana vuonna olen osallistunut Ekopaastoon. Se on tuntunut jonkinlaiselta suoritukselta, josta seitsemän viikon jälkeen ylittää maaliviivan voittajana, ihan kuin olisi juossut maratonin. Toisin kuin yleensä maaliin tullessa on pienen hengähdystauon jälkeen ylpeä suorituksestaan, niin omalla kohdallani se usein päättyy siihen, että koko suoritus (sillä siksi sitä voi ainoastaan kutsua) valuu saman tien hukkaan, kun paluu vanhoihin tapoihin on taattu.  

Ensimmäisenä vuonna luovuin television katselusta koko pitkäksi seitsemäksi viikoksi. Ainoa iso harmitus liittyi siihen, että jo heti paaston aluksi tuli suosikki jalkapallojoukkueeni harvinainen tv:stä näytetty peli. Muuten kaikki seuraamani sarjat tulivat kivasti tallennettua digiboxiin, josta niitä pitkän tv tauon jälkeen nautiskellen katsottiin. 

Toisena vuonna luovuin lihasta mutta kala säilyi ruokalistalla. Monia ruokarajoitteita omaavana, matka oli luovuuden ja tuskien taival. Niinä päivinä, kun ei ollut muistanut varata eväitä mukaan, muutaman minuutin piipahdus kaupassa, josta saisi evästä, oli kaikkea muuta. Paaston päätyttyä lihan syöminen lähti melkein lapasesta.  

Viime vuonna lähdin miettimään mikä paaston tarkoitus on itselleni. Aikaisempien vuosien suorituskeskeisyys oli jäänyt vaivaamaan. Onko paaston tarkoitus tehdä elämästäni kurjaa seitsemän viikon ajan ja sen loputtua alkavat suuret pidot, jossa kulutus moninkertaistuu normaaliin ihan vaan sen vuoksi koska on koettu suuri kärsimys.  

Luin työtäni varten erästä kirjaa, jossa mainittiin, että paaston ei tarvitse olla vain luopumista vaan se voi olla jonkin hyvän lisäämistä elämään. Olin ennen paaston alkua käynyt patikoimassa ystäväni kanssa ja siitä se ajatus sitten lähti. Seuraavat seitsemän viikkoa patikoisin kerran viikossa ja pitäisin siitä blogia, jota päivitän kerran viikossa. Voi vaan arvata miten siinä kävi. Sen sijaan, että se olisi ollut rentouttavaa ja rauhoittavaa, alkoi se tuntua suoritukselta. Se kaikki hyvä mikä oli lähtö ajatuksena, haihtui ilmaan ja patikointi alkoi maistumaan pakkopullalta ja blogin kirjoittaminen vastenmieliseltä.  

Miksi lähden tänä vuonna paasto-matkalle? Viime syksynä koin pienen loppuun palamisen, joka oli monen eri sopan yhteistulos. Mitään yhtä varsinaista asiaa tai syytä sille ei ollut. Innostun helposti ja teen palavasti asioita ja joskus pienelle pysähtymiselle taikka punaiselle kortille on hetkensä. Vuoden vaihtuessa tein suuren päätöksen, että vuonna 2020 teen enemmän niitä asioita, jotka tuovat hyvää oloa itselleni. Pidän enemmän huolta omasta jaksamisestani ja ehkä samalla jaan hyvää oloa myös, ihan kuin vahingossa, muille.  

Siksi kevään 2020 paasto haasteeni on tehdä niitä asioita, jotka tuovat hyvää elämääni ja karsia sellaisia, jotka kuluttavat ja syövät jaksamista. Onko tämä uhka vai mahdollisuus? Mennäänkö liian ruusunpunaisilla laseilla? Tiputaanko kovaa ja korkealta. Jää seuraamaan.

26.2.2020

 

 

Kiire, kiire, kiire 

Mikä on sinun kompastuskivesi? Minulla se on arjen sujuvuus. Viimeisen viikon olen pohtinut ajankäyttöäni. Toisinaan päivät ovat hektistä minuuttiaikataulua ja toisinaan ne kulkevat eteenpäin varsin lupsakkaasti. Osa kiireisten päivien ohjelmista on ihan itse aiheutettua ja osa tulee toisilta.  

Työssäni osaan helposti saada päiväni tukkoon, mutta jostain syystä teen sitä myös vapaa-aikanani. Olen mielestäni tehokas, kun sovin samalle päivälle useita asioita. Usein se aiheuttaa sen, että tulee kiire paikasta toiseen ja illalla on hyvin väsynyt. Hyvänä esimerkkinä on, että vieraillessani vanhassa kotikaupungissani sovitan samalle vierailulle sukulaisia, kummilapsia ja ystäviä. Puolustukseksi on sanottava se, että matkaa on sellainen tunnin verran suuntaansa niin, kovin usein ei väliä jaksa ja myöskään ehdi ajella.  

Saarnaajan kirjan kolmannen luvun alku on jotenkin lohduttava kaiken arjen säätämisen keskellä. ”Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla.” Vaikka tekisin mitä tahansa, Jumalalla on omat suunnitelmansa minua varten. Asiat tapahtuvat silloin, kun niiden on tarkoitus tapahtua. Aina sitä ei ymmärrä (tai ei halua ymmärtää), toisinaan sen tajuaa jälkikäteen, näin sen kuuluikin olla. 

”Minä oivalsin, ettei ihmisellä ole muuta onnea kuin iloita ja nauttia elämän hyvyydestä. Mutta Jumalan lahja on sekin, että ihminen saa vaivannäkönsä keskellä syödä ja juoda ja nauttia elämän antimista.” Kaiken sosiaalisen seurustelun lisäksi, koen tärkeäksi myös hiljentymisen. Sitä tuo minulle luonnossa kulkeminen, keramiikassa savella muovailu, liikunta ja (liiankin) fanaattinen penkkiurheilu.  

6.3.2020

 

 

#Parasta  

Tiistai-aamuna ajelin pitämään oppitunti vierailua eräälle alakoululle. Edellinen tällainen vierailu oli ollut viime keväänä. Välissä oli siis pitkä tauko. Vaikka tunnin aihe oli vanha tuttu ja siitä olin pitänyt monen monta kertaa settejä, niin jostain kumman syystä minua jännitti suunnattomasti.  

Juuri ennen kuin käännyin koululle johtavaa tietä, kuulin auton kaiuttimista ”I'm going home, back to the place where I belong”. Spotifyn soittolistalta korviin kantautui Daughtryn Home biisin kertosäkeen alku. Tuli rauhallinen olo. Kuin kaikki jännitys olisi kaikonnut.  

Menin koululle ja luokan oppilaita tuli vastaan tervehtimään ja opastamaan oikeaan paikkaan. Juttelin opettajan kanssa ja odottelimme tunnin alkua. Kyselin oppilailta mitä he aiheesta tiesivät ja sitten aloitettiin. Aina välillä joku oppilas viittasi ja kertoi ”juonipaljastuksia” siitä miten tarina etenee. Oli mahtavaa katsella, kuinka muut kuuntelivat, kun yksi kertoi.  

Tunnin jälkeen sain kutsun liittyä lounaalle ja ruokala jonossa keskustelin yhden pojan kanssa jalkapallosta. jatkoimme keskustelemaan vielä samaan pöytään. Pöydässä sain vielä kysymyksen ”mikä on parasta työssäni?”  Kysymykseen on helppo vastata. Parasta työssäni on olla kouluilla oppitunti vierailuilla, Junnuissa Söderkullassa ja Kellarilla, nuorten illat ja leirit. Kaikki, jossa saan olla tekemässä työtäni niiden ihmisten parissa, jotka työhöni kuuluvat.  

Tiistaiaamun hyvä fiilis ja energia kantoi koko päivän. Vielä illallakin kotona, pitkän päivän jälkeen, oli vaikea pysähtyä ja rauhoittua. Parasta työssäni on se, kun voi illalla olla vielä ihan liekeissä kuluneesta päivästä. Kaikista hyvistä hetkistä ja kaikista ihmisistä, joita on tavannut pitkin päivää. Tee työtä, jolla on tarkoitus. Tiistaina sen tarkoitus oli valaa rohkeutta, minulle.  

12.3.2020

 

 

#Kaaoksen keskellä  

Arki on keskellä myllerrystä. Tuttu ja turvallinen on poissa. Rutiinit lensivät romukoppaan. Viikonloppu alkoi kaiken toiminnan toistaisella perumisella. Maanantaina sama jatkui. Sitten alkoi ideointi, miten järjestämme esimerkiksi nuorten illat ilman, että olemme kaikki koolla samassa paikassa.   

Niin kuin aina jokaisen kriisin jälkeen, niin joutuu myöntämään, että viikko ei ole ollut helppo. On joutunut astumaan oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Ajattelemaan ja tekemään työtä uudella tavalla. Opettelemaan uusia somealustoja ja syventymään vanhoihin. Viikon ollessa ohi kaksi vapaapäivää tulevat tarpeeseen.  

Kun on tuottanut ja ideoinut ja koittanut saada asioita hallintaansa päivän aikana, on iltaisin väsyneenä nukahtanut sohvalle. Samalla ne asiat, joilla yleensä palaudut ja rentoudut ovat supistuneet. Keramiikka on peruttu koska vetäjä kuuluu riskiryhmään, kuntosaliharjoittelu on nyt pienessä pannassa, penkkiurheilu on kokonaan poissa. Onneksi muutama keino on vielä jäljellä.  

Kävin tekemässä jokakeväisen autoretken. Luotto pellolla oli jälleen kerran se yksinäinen kovaääninen kurki ja joutsen pariskunta, niin kuin aina ennenkin. Jotain tuttua ja turvallista. Samoin keväinen sula meri, jossa kellui vielä pieniä jäälauttoja. Kamera kädessä, naps ja naps.  

Samalla kun kamera tallensi maisemia, koko keho rentoutui ja kaikki muu maailma jäi taka-alalle. Sai levätä ilman mitään huolta. Akut ladattu ja kohti ensiviikon uusia haasteita. Psalmin sanoin ” Sinä, Herra, suojelet meitä, sinä varjelet meitä joka hetki tämän pahan ajan keskellä.”  

21.3.2020

 

#liikaa ruutuaikaa

Olen niitä ihmisiä, joiden mielestä kokoustaminen ja asioiden sopiminen parasta livenä. Silloin tulee jotenkin varmempi olo asioista, jotka on sovittu. Nyt kun kaikki tapahtuu ruudun välityksellä, jään usein pohtimaan ymmärsinkö varmasti kaiken. Oma haasteensa on reagoida, viiveellä toimivan nettiyhteyden toimittaman lähetyksen, keskusteluun. Puhutaan päälle, yhteys ja ääni pätkii. Turhauttaa.

Ennen, vanhoina hyvinä aikoina, töiden jälkeen on ollut mukava istahtaa sohvalle katsomaan jotain sarjaa, jonka aikana voi heittää aivot narikkaan. Nykyään keskittyminen ei enää vaan riitä edes tyhjänpäiväiseen ohjelmaan, etenkään jos se on pitkä.

Viikonloppuna pääsin ulos raittiiseen ilmaan luontoon. Salakavalasti viime keväällä alkanut lintubongaus jatkui. Järven rannalla oli parisen tuhatta tundrahanhea ja joutsenia. Seurasin lintuparven lehahdusta taivaalle merikotkan ilmestyttyä taivaalle häiritsemään leporauhaa. Sitä olisi voinut katsoa, vaikka kuinka kauan. Samalla mietin hanhien muuton olevan aikaisessa.

Myöhemmin illalla näin joukon töyhtöhyyppiä hyppivän huolettomasti pellolla, peurapariskunnan varovaisin liikkein aterioimassa ja kurkiparin talsimassa pitkillä jaloillaan etsimässä ravintoa ennen matkan jatkumista.  Luonnon oman tosi-tv:n seuraaminen koukuttaa ja katsojan on vaikea irrottautua ja poistua paikalta.  Virren 600 ensimmäisen säkeistön sanoin ” Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt. Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan, yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.” Me voimme luottaa Jumalan huolenpitoon, sillä Hän pitää huolen niin linnuista kuin meistä ihmisistä.

1.4.2020
 

 

 

#Miten meni niin kuin omasta mielestä 

Lähtiessä paasto matkalle, niin jotenkin ajattelin sen olevan toisenlainen. Silmissä oli ruusunpunaiset silmälasit ja haaveissa ajatus ihanan rentouttavasta seitsemästä viikosta. No, ihan ei mennyt kuin suunnittelin. Tuli yksi virus, joka sotki suunnitelmat.  

Sen sijaan, että arki olisi rullannut normaalisti ja oman hyvinvoinnin ja jaksamisen olisi voinut helposti liittää osaksi arkea, alkoi poikkeus olot ja karanteenit. Viime syksynä olen joutunut opettelemaan töiden jättämistä kotiin ja puhelimen sulkemisen vapaapäiviksi. Yhtäkkiä olen tilanteessa, jossa kannustetaan etätöihin ja kotona töiden tekemiseen.  

Sen lisäksi, että nyt suositellaan viemään työt kotiin, istun lukemattomissa Teams kokouksissa ja somessa pitämässä nuorten iltoja ja raamiksia. Paljon ruutuaikaa, epämääräistä pixelimössöä, huonosti kuuluvia ääniä, jotka katkeilevat vähän väliä. Iltaisin on vähemmästäkin ihan loppu.  

Hiljaisen viikon olin lomalla. Tauko oli tarpeen. Ensimmäisten päivien mentyä, alkoi tylsistyttää. Aloin toimimaan. Ensin siivosin parvekkeen kesää varten kuntoon. Naapuri, joka alkaa jo pian tottumaan kaikenlaisiin projekteihin, joita teen, katseli kun moppi heilui vinhasti päätään pyöritellen. Ruuanvalmistus on löytänyt ihan oman ulottuvuutensa. Nyt on aikaa kokeilla kaikkea uutta ja luovaa.  

Luonto ja valokuvaus ovat olleet niitä asioita, joissa kaikenlainen suorittaminen on jäänyt. Istun puun rungolla ja keskityn hetkeen. Katson, kuinka västäräkki hypähtelee kiveltä toiselle. Jossain haukkuu koira. Vieressä kosken kesyttömät kuohut virtaavat valtoimenaan. Samalla kameran zoomaa pienen pientä yksityiskohtaa jostain kaukaa. Vaikka ympärillä on paljon ääniä, maailman kulku, tuntuu hidastuneen. Rauha on tässä ja nyt. Tässä hetkessä kaikki kiire ja huolet ovat kaukana. On vain tämä hetki.  

Hiljene, sieluni, Jumalan edessä! Hän antaa minulle toivon.  Hän on kallio, hän on minun pelastukseni, hän on linnani, minä en horju. Jumalassa on pelastukseni ja kunniani. Hän on luja kallio, hänessä on turvani. Luottakaa aina Jumalaan, tuokaa hänen eteensä kaikki mikä sydäntänne painaa! Jumala on turvamme. (sela) Ps. 62:6-9  

15.4.2020